Kuka meistä oikeasti ajattelee itse?

Olet varmasti nähnyt tämän: keskustelu somessa tai illallispöydässä kääntyy äkkiä. Joku sanoo jotain jyrkkää, yksinkertaista, ehdotonta. Ja huomaat, että vaikka väite ontuu tarkemmin katsottuna, se saa silti kannatusta — nyökkäyksiä, jakoja, "juuri näin". Sinä ajattelet: miten kukaan voi uskoa tuohon?

Mutta tässä on kysymys, joka on epämukavampi kuin se ensimmäinen: oletko koskaan itse ollut se, joka nyökkäsi liian nopeasti?

Miksi äänekäs voittaa usein tarkan

Ihmisaivot eivät ole rakennettu arvioimaan jokaista väitettä tasapuolisesti ja huolellisesti — se veisi liikaa aikaa ja energiaa. Sen sijaan käytämme oikoteitä. Yksi vanhimmista ja parhaiten dokumentoiduista on informaatiokaskadi: kun näemme monen muun uskovan johonkin, oletamme heillä olevan tietoa jota meillä ei ole, ja mukaudumme — vaikka jokainen yksittäinen ihminen ketjussa vain toisti mitä edellinen sanoi, ilman että kukaan oikeasti tarkisti alkuperäistä väitettä.

Toinen on konformisuus: Solomon Aschin 1950-luvun kokeet osoittivat, että ihmiset ovat valmiita sanomaan ääneen selvästi virheellisen vastauksen — esimerkiksi että lyhyempi viiva on pidempi — jos tarpeeksi moni muu ryhmässä sanoo niin ensin. Tämä ei ollut tyhmyyttä. Se oli sosiaalinen paine, joka ohitti oman havainnon.

Kolmas, ehkä voimakkain: motivoitunut päättely. Emme arvioi väitteitä pelkästään sen perusteella onko se totta, vaan myös sen perusteella mitä se merkitsee identiteetillemme. Jos väite vahvistaa käsitystä jonka olemme jo omaksuneet — ryhmästä johon kuulumme, arvoista joita kannatamme — hyväksymme sen helpommin, vähemmällä tarkistuksella. Jos se uhkaa sitä käsitystä, etsimme aktiivisesti syitä hylätä se, vaikka todisteet olisivat vahvempia.

Yksikään näistä mekanismeista ei ole jonkin tietyn ihmisryhmän erityisominaisuus. Ne ovat osa sitä miten ihmisaivot toimivat — kaikkien.

Miksi juuri nyt tuntuu pahemmalta

Nämä mekanismit eivät ole uusia. Mutta ympäristö jossa ne toimivat, on muuttunut. Sosiaalisen median algoritmit eivät ole suunniteltu näyttämään meille totuudenmukaisinta sisältöä — ne on suunniteltu näyttämään sisältöä joka pitää meidät alustalla pidempään. Tutkimukset viittaavat toistuvasti siihen, että voimakasta tunnereaktiota (erityisesti suuttumusta) herättävä sisältö leviää nopeammin kuin tasapainoinen tai neutraali sisältö. Emme siis vain kohtaa vanhoja kognitiivisia oikoteitämme — kohtaamme ne ympäristössä joka on hienosäädetty hyödyntämään niitä tehokkaammin kuin koskaan aiemmin.

Tämä ei tarkoita että joku "toinen puoli" olisi manipuloitu ja toinen ei. Se tarkoittaa, että jokainen meistä — riippumatta siitä mitä mieltä olemme — altistuu samalle mekanismille jatkuvasti.

Miksi rakentava vuoropuhelu on niin vaikeaa juuri nyt

Tässä on ehkä vaikein osa. Rakentava keskustelu edellyttää, että molemmat osapuolet lähtevät oletuksesta, että toisella voi olla osa totuudesta — että kyse on yhteisestä ongelman ratkaisusta, ei taistelusta johon on voittaja ja häviäjä.

Mutta kun väite kytkeytyy identiteettiin — kuka olen, mihin ryhmään kuulun, mitä arvostan — sen kyseenalaistaminen ei tunnu enää älylliseltä erimielisyydeltä. Se tuntuu hyökkäykseltä. Ja hyökkäystä vastaan ei neuvotella — siltä puolustaudutaan. Moraalipsykologian tutkimus on osoittanut, että ihmiset perustavat moraaliset ja poliittiset näkemyksensä usein ensin intuitioon ja tunteeseen, ja vasta sen jälkeen rakentavat perustelun tukemaan sitä mitä jo tunsivat — ei toisin päin. Jos tämä pitää paikkansa edes osittain, se selittää miksi argumentit ja faktat harvoin muuttavat mieltä keskustelun kuumimmassa vaiheessa: perustelu ei ollutkaan koskaan se, mihin kanta alun perin perustui.

Tähän lisätään vielä yksi kerros: kun julkinen keskustelu palkitsee terävimmän, ehdottomimman kannan (koska se saa eniten huomiota), harvoin kukaan saa sosiaalista palkintoa siitä että sanoo "en ole varma" tai "ehkä molemmilla on osa oikeassa". Epävarmuus ei leviä somessa. Ehdottomuus leviää.

Kuka sitten kykenee arvioimaan väitteitä analyyttisesti?

On houkuttelevaa vastata: fiksummat, koulutetummat, tietyn ryhmän edustajat. Tutkimus ei tue tätä yksinkertaista vastausta. Koulutus ja älykkyys voivat parantaa kykyä käsitellä monimutkaista tietoa — mutta ne eivät suojaa motivoituneelta päättelyltä. Osa tutkimuksesta viittaa jopa päinvastaiseen: analyyttisesti taitavampi ihminen voi olla tehokkaampi perustelemaan itselleen miksi hänen jo omaksumansa näkemys on oikea, ei välttämättä avoimempi muuttamaan sitä.

Se mikä näyttää tutkimuksissa toistuvasti erottavan analyyttisemmin ajattelevat ei olekaan koulutustaso tai älykkyysosamäärä, vaan tietty ajattelutapa: halukkuus hidastaa ennen kuin reagoi, valmius kysyä "mistä minä tämän oikeasti tiedän" myös silloin kun väite on itselle mieluinen, ja — ehkä vaikein — valmius kokea epämukavuutta siitä että oma näkemys voisi olla väärässä, ilman että se uhkaa koko identiteettiä. Tämä ei ole kiinteä ominaisuus jonka jotkut omaavat ja toiset eivät. Se on harjoiteltava tapa, joka pettää jokaisella meistä silloin tällöin — myös niillä jotka tietävät mekanismit teoriassa parhaiten.

Kysymys johon tämä teksti ei vastaa puolestasi

Jos tämä teksti onnistuu jossain, se ei ole siinä että se kertoisi sinulle kuka on oikeassa jossain tietyssä kiistassa. Se on siinä, jos se saa sinut pysähtymään seuraavan kerran kun tunnet varman, välittömän suuttumuksen tai samastumisen jotain väitettä kohtaan — ja kysymään itseltäsi: arvioinko tätä juuri nyt sen sisällön perusteella, vai sen perusteella mitä se tekee minulle tai ryhmälleni?

Ei ole tapaa tietää varmasti, milloin toinen ihminen toistaa jotain tarkistamatta, ja milloin hän on itse asiassa nähnyt jotain jota sinä et. Mutta jos vika on aina vain "toisessa" — jos oma ajattelu tuntuu poikkeuksetta siltä ainoalta joka on riippumaton, tarkka ja puolueeton — se on juuri se kohta jossa kannattaisi epäillä eniten.

Mitä sinä ajattelet: onko vika useammin siinä miten muut ajattelevat, vai siinä miten harvoin kukaan meistä — sinä ja minä mukaan lukien — pysähtyy tarkistamaan omaa ajatteluaan?

Jos tämä on kysymys jota haluaisit esittää jollekulle suoraan — tutkijalle, päättäjälle, alustalle jonka algoritmi ruokkii tätä ilmiötä — voit tehdä sen Cores.Media:ssa.